Kerronpa aluksi hieman historiastani ja siitä missä pisteessä olen nyt.

Aloin oireilemaan joskus yläasteella, 12-13 -vuotiaana. Kriittisessä iässä toisin sanoen. Mistä tämä johtui, en ole varma. Siitä että olin hetken aikaa koulukiusattu? Kauneusihanteista? Jostain mitä elämässäni tapahtui noina vuosina? Olihan silloin draamaa mitä kuuluu teini-ikään eikä tainnut perheessäkään teinivuosinani kaikki olla ihan hyvin. Syitä on saattanut olla monia.
Kuitenkin kaikki lähti siitä ensimmäisestä laihdutuskuurista. Kyllä. Sen jälkeen elämäni on ollut pelkkää laihdutuskuuria. Hoitoa en ole saanut koskaan. Miksikö? Ehkä siksi että en ole koskaan ollut kuin hieman alipainoinen. 

Noh, se alkoi tosin laihdutuskuurista joka paheni anorektisiin oireisiin. Seurasin syömisiäni ja liikuin kuin hullu. Ansaitsin ruokani sillä jos olin liikkunut. Olen aina harrastanut jonkinlaista liikuntaa jja aina olen syönyt sen verran että jaksan liikkua. 

Myöhemmässä vaiheessa koin muka parantuneeni anoreksiasta, olisiko ollut jossain 18 ikävuoden hujakoilla. Kontrolli seurasi kuitenkin aina. Olin tarkka mitä söin, kuinka paljon liikuin ja kuinka terveelliset olivat elämäntapani. Siirryin ortoreksiaan.

Sitten tulivat muotidieetit. Karppaus, paleo, atkins, you name it. Hurahdin täysin niiden maailman ja välttelin välillä viljoja ja lisäaineita ja milloin mitäkin. Tähän väliin mainittakoon että olen suuren osan elämästäni ollut lakto-ovovegetaristi ja olen vieläkin. HIeman yli parikymppisenä karkasi tilanne taas käsistä ja alkoi pahempi syömishäiriöoireilu. Ensin tuli kuvaan taas anoreksia ja sen rinnalle bulimia.

Tämän hetken tilanne on se, että anorektiset ja bulimiset oireet kulkevat kehää. Parhaimmillaan olen kaksi viikkoa saamatta bulimista kohtausta ja sitten se taas tulee. Väliaikojen syömiset ovat hyvin laskelmoituja ja suunniteltuja. Voi sitä morkkista jos niistä poikkeaa syystä tai toisesta. Ruoka on mielessä 24/7.

Entäs sitten se mieli?

Syömishäiriöisen mietteet ja ajatukset. Siinäpä sotku. Avaan mieltäni täällä anonyymisti, se on liian vaikeaa muuten.
Aloitetaan siitä mitä näen.
 
Siinä minä olen. Näen kuvassa huonossa kunnossa olevan kropan. Näen paksut reidet ja pömppövatsan. Näen mahan seudulla ja kyljissä liikaa rasvaa. Toivoisin kuvassa olevan hoikemman vartalon, pienemmät reidet, kiinteämmän mahan, kapeamman vyötärön ja lantion. Tahtoisin kuvassa olevan jäntevän urheilijan vartalon josta lihaksia erottuisi. Nyt näen vain 5 kiloa hyllyvää rasvaa.

Mitä näen ympärilläni, maailmassa. Näen ihmisiä joilla on täydelliset vartalot. Heillä ei ole mahamakkaroita kuten minulla, heidän vatsansa on timmi, reitensä hoikat. Joka päivä kun olen koulussa, kaupungilla, lenkillä, missä vain, kiinnitän huomiota ihmisten vartaloihin. Miksen minä ole tuollainen? Miksei minulla ole tuollaista mahaa? Miksen minä voi olla noin laiha? Seuraan mitä ihmiset syövät, kuinka paljon he syövät, vertaan sitä omaan syömiseeni. Minun pitää vähentää syömistä. Olen koiran kanssa lenkillä en juokse, jotkut juoksevat ohi. Minunkin pitäisi juosta, se kuluttaisi enemmän, olin kyllä jo juoksutreeneissä, silti pitäisi juosta. Tai mennä salille. Tai uimaan. Että kuluttaisi. Että laihtuisi. Katselen kuvia internetistä, haluan olla tuollainen. Kierre on loputon.

Stressaan ennalta tilanteita joissa menen jonnekin kylään, joissa oma kontrolloitu syöminen joutuu haasteeseen. Silti olen erittäin sosiaalinen ja haluan olla ihmisten kanssa. 

Kaksoiselämää.

Tässä joitain ajatuksia maailmastani ja vähän historiaani. Kerrottakoon vielä että tällähetkellä painan noin 55kg, pituutta löytyy sellaiset 164,5cm. Paino heittelee 54-56 kilon välillä. Liikaa. Tahtoisin painaa 50kg? Mutta riittäisikö se?