Aikaisemmassa kirjoituksessa avasin maailmaani. Olen saanut tuosta maailmasta tarpeekseni. Olen saanut kamalia bulimisia kohtauksia, olen ahminut ja oksentanut, ahminut lisää ja oksentanut, itkenyt, inhonnut sitä mitä teen. Istunut parvekkeella tupakka toisessa kädessä ja kännykkä toisessa. Meinannut soittaa jollekin ja kertoa kaiken. En ole soittanut. Kukaan ei ymmärrä.
Sitten se ensimmäinen askel kun koitin saada apua. Etsin netistä tiedot sen aikaisen opiskelupaikkakuntani opiskelijaterveydenhuollosta vain löytääkseni ilmoituksen että kuluja on karsittu ja oppilaitokseni opiskelijapsykologi on lopettanut toimintansa. Se tyssäsi siihen.
Round II. Muutin kesätöihin toiselle paikkakunnalle, isompaan kaupunkiin. Löysin itseni taas pohjalta oireideni kanssa kun jo luulin että ne ovat hallinnassa. Yritin hakea apua vain kuullakseni että en saa julkisen terveydenhuollon kautta hoitoa, koska en ole kyseisellä paikkakunnalla kirjoilla. Yritin yksityiselle. Raha tuli vastaan ja vakuutus ei korvaa. Julkisen terveydenhuollon terveisen olivat että sinnittele kesä ja mene syksyllä kotipaikkakunnallasi.
Kolmas kerta toden sanoo? Uusi kaupunki uusi yritys. Ihmettelyni ei lopu, miksi avun saaminen on niin vaikeaa kun haluaa parantua? Toin syömishäiriöni julki minulle tosi läheiselle ihmiselle (ensimmäinen todella tärkeä askel! Joku tietää! En voi perääntyä, hän ei anna minun enään luovuttaa). Asian julki tuominen oli vaikeaa, eikä hänkään tiedä asian todellista laitaa. Ei tiedä kuinka vakasta asiasta on kyse.
Eli, tänään oli ensimmäinen vierailuni uuden opiskelupaikkakuntani opiskelijaterveydenhuoltoon. Terveydenhoitajalle normaaliin terveystarkastukseen ja keskustelemaan tilanteestani. No, ensimmäisenä sain kuulle että täällä ovat opiskelija psykologit kieltäytyneet hoitamasta syömishäiriöoireisa (siis mitä?). Heidät tulee ohjata psykiatrianklinikalle, mutta siihen tarvitsee lääkärin lähetteen. Seuraavaksi siis lääkärin puheille, parin viikon päästä. Terveyden hoitajalla täyttelin kaikenmaailman kyselyjä ja sain esitteitä. Ruokapäiväkirjaakin pitäisi ruveta pitämään ja merkitä siihen tuntemuksia ja liikuntakertojakin.
Hieman peloittaa pitää ruokapäiväkirjaa. Pelkään että siinä käy niin että rajoitan syömisiäni entisestään. Sen näkee sitten. Vertaisryhmistä saisi ilmeisesti jonkinlaista tukea prosessiin, mutta kynnys mennä niihin on liian suuri. En haluasi puhua ongelmastani, se on todella vaikeaa ja häpeän sitä.
Olen kuitenkin niin saanut tarpeekseni siitä että ruoka ja syöminen rajoittavat elämääni. Haluan parantua mutta pelkään parantua.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.